Ei mikään ole satunnaista. Minun piti julkaista nyt 28 vuoden jälkeen ‘Olipa kerran toivo’- kirja, joka on albanialaisten runoantologia, että voisin palata muistoihini hetkestä jolloin olin juuri saapunut Suomeen turvapaikanhakijana toivoa etsimässä vuonna 1991. Siitä on pitkä aika ja toivoni muoto on muuttunut ajan myötä. Vauvapoikani joka oli mukanani silloin on nyt 29-vuotias mies, joka kohta valmistuu Aalto Yliopistosta diplomi-insinööriksi. Nastolan vastaanottokeskus oli meidän ensimmäinen koti Suomessa ja vuonna 1993 minulle syntyi tyttövauva, joka haaveilee pääsevänsä musiikkiterapeutin koulutukseen. Vuosien varrella perheeni hajosi vieraassa yhteiskunnassa ja silloinkin kaipasimme toivoa tuntemattomalle tulevaisuudelle, jotta selviytyisimme. Silloin Albaniassa avioerot eivät olleet hyväksyttävä tapa ratkaista parisuhdeongelmat, joten yksinhuoltajana aloin etsiä toivoa miten selvittäisiin tästä ongelmasta, enkä syyttänyt Suomen yksilöllistä kulttuuria. Tämä toivo on pitänyt minut hengissä.
Kolmenkymmenen vuoden jälkeen seison nyt tässä Nastolan Pikku kukkasen hiekkarannalla katsoen ympärilleni ja näen vanhan vastaanottokeskuksen rauniot, jossa puhaltavat menneisyyden asukkaiden arvet. Olimme kyllä silloin turvapaikanhakijoina haavoittuneita yksi enemmän kuin toinen. Nyt olemme tässä Nastolassa vieraani kirjailija Natasha Lakon kanssa osallistumassa Lahden runomaraton festivaaliin, mutta ehkä sekään ei ole satunnaista että meidät on kutsuttu tähän festivaalin kertoaksemme Olipa kerran toivo-kirjasta. Tällä kertaa emme puhu pelkästään minun toivosta, vaan koko Albanian kansan toivosta. Vierailija Natasha Lako kuuntelee minun ja vanhan kaverini puheita menneisyydestä ja ihmettelee nähdessään minun itkevän näin kauniissa paikassa. Hänen oli vaikea ymmärtää kyyneleeni syyt. Niin, mitä muuta turvapaikanhakija voi odottaa toivoa etsiessä? Voiko näin ”luksuksisten” raunioiden sisällä saada ikäviä muistoja? Vai oliko kyyneleet vain kutsu kaipuukseen, muistojen ja surujen kosketusta. Minä tiesin vain sen, että tämä paikka vei minut menneisyyden alkuvaiheen sielutilaan, jossa tulevaisuus pelotti.
Natasha lähestyi uteliaana kuuntelemaan tunteellista keskustelua minun ja vanhankaverin välillä. Tämä paikka tosissaan vei meidät takaisin siihen aikaan kun elämä oli niin epävarmaa ja epätietoista. Oli pakko kertoa Natashalle, kuinka pettyneitä olimme sillä hetkellä, kun saimme ensimmäistä kertaa tietää kuinka paljon ennakkoluulot voivat vahingoittaa toisesta kulttuurista saapuneita maahanmuuttajia. Kerron nyt teille sen, minkä kerroin myös Natashalle: ”Olimme odottamassa maahanmuuttoviraston päätöstä huolissamme miksi sen tekeminen kestää niin kauan juuri meille, kun kosovalaiset turvapaikanhakijat, jotka saapuivat meidän jälkeemme paljon myöhemmin saivat oleskeluluvan noin vuoden kuluessa. Heidän lähtiessä Nastolan vastaanottokeskus suljettiin, joten meidät vietiin Tiuruniemen vastaanottokeskukseen. Se oli ikävää, koska olimme ehtineet ystävystyä monien suomalaisten perheiden kanssa, mutta olimme onnekkaita, sillä moni niistä kävi tapaamassa meitä myös Tiuruniemessä. Kun tyttövauvani oli täyttänyt noin 10 kk, yksi näistä kavereista kävi tapaamassa meitä, mutta tällä kertaa ilmoittamaan ikäviä uutisia. Meitä epäiltiin huumekaupasta hän kertoi ja olimme olleet poliisin tarkkailussa koko tämän ajan, eikä ollut ihme miksi maahanmuuttoviraston päätös oli kestänyt. Ennen Suomeen tuloa olimme jättäneet yhden meidän matkalaukuista Petersburgiin Albanian entisen pääministerin veljen luokse, joka asui tällöin Petersburgissa venäläisen vaimonsa kanssa, kenet joutui jättämään taakse 50-luvulla kun Albanian ja Venäjän diplomaattiset suhteet rikkoutuivat. Heti
demokratian syntyessä vuonna 1990 hän palasi oman rakkaansa luokse heti kun hänet vapautettiin vankilasta. Rakas entinen morsian ei koskaan mennyt naimisiin vaan oli jäänyt odottamaan häntä. Heillä oli yksi poikalapsi, jonka me tapasimme hänen ollessa 29 vuotta. Jätimme hänen tykö yhden meidän laukuista, jonka noutaisimme myöhemmin kun olisimme asettuneet aloillemme. Laukun sisälle jäi vain muistotavaraa kuten; albanian kuva-albumi, vauvan kauniita vaatteita, Bukarestista ostettu huilu (naija) muistoksi ja muita käytännön tarvikkeita. Tämä meidän Nastolan kaverin sisko, joka oli käymässä Petersburgissa pari vuotta myöhemmin meidän tulosta Suomeen lupasi noutaa meidän laukun samalla kun oli menossa käymään Petersburgissa. Hotellihuoneessaan hän oli avannut laukkumme tarkistaakseen mitä siellä on, ja oli löytänyt neulattoman lääkeruiskun sekä pussin valkoista jauhetta. Hän luuli, että kyseessä oleva tavara olisi huume ja palatessaan Suomeen kysymättä meiltä mitään hän meni suoraan ilmoittamaan Nastolan poliisille. Kaverimme kertoessaan tätä ikävää tapahtumasarjaa näki kuinka shokissa olimme, ja syystäkin. Muistan kuinka hengitykseni alkoi kiihtyä ja ajatukseni alkoivat pyöriä kuin myrsky yrittäessäni muistaa mistä ruiskeesta ja jauheesta oli kyse. Meillä oli kyllä mukana sekä ruiske että valkoista jauhetta sillä, kun lähdimme ensimmäistä kertaa Albaniasta, olimme ‘kuin Tarzan’ joka käy ensimmäistä kertaa sivistyneessä maailmassa; ei aavistustakaan kuinka länsimainen teknologia oli kehittynyt, sillävälin kun elimme eristettynä muusta maailmasta melkein viisikymmentä vuotta. Siitä syystä lähtiessämme otimme varmuuden vuoksi mukaan kaikki mahdolliset tarpeelliset tavarat, joita olisimme saattaneet tulla tarvitsemaan; neula, lanka, saksia, ruiskun mikäli tarvitsisimme penisilliiniä, kun kuvittelimme, että se on ainoa antibiootti. Koska appiukko oli ollut lääkäri, hän suositteli että käyttäisimme aina omia ruiskuja kun kävimme sairaanhoitajalla Albaniassa hygieniasyistä, jonka takia otimme ne myös mukaan kun lähdimme. Meille albaaneille länsimaita oli kuvailtu kauheiksi paikoiksi. Emme pystyneet ollenkaan ennustamaan mikä meitä odottaisi. Ja se jauhe oli ruokasooda. Länsimaalaiselle voi kuulostaa naurettavalta, mutta kyseinen aika on 90-lukua. Juuri silloin Albania vapautui diktatuurin kahleista, jossa olimme suljettuina ulkomaailmasta melkein 50 vuotta. ”
Eläessämme kahlitussa Albaniassa oli puolensakin, emme tienneet kuinka paljon länsimaat olivat kehittyneet. Emme tienneet huumeista mitään. Emme olleet ikinä edes kuulleet korruptiosta. Kun jätimme Albanian taakse, jätimme köyhän Albanian. Niin köyhän että edes ruokasoodaa ei löytynyt enää kaupan hyllyiltä. Romaniassa, ensimmäisessä valtiossa jossa pysähdyimme Albanian lähdön jälkeen, ihmettelimme kuinka halpaa ja paljon ruokasoodaa oli saatavilla niin ostimme sitä kolme kiloa ja lähetimme Albaniaan appiukolle joka oli kärsinyt pitkään mahahaavasta. Ehkä osa teistä tietääkin, mutta ruokasoodaa käytettiin rauhoittamaan vatsaa. Pienen määrän me pidimme itsellämme.
Niinpä tämä vierailu Lahden Runomaraton festivaalissa vei minut takaisin tähän ikävään aikaan, jota ystäväni yritti korjata kirjoittamalla selvityksen väärinkäsityksestä maahanmuuttovirastoon, joka taas oli seuraus molemminpuolisesta tietämättömyydestä toistemme kulttuurieroista. Tämän takia halusin tehdä jotakin jotta meidän maiden kulttuurit tutustuvat, niin ennakkoluuloille jää vähemmän tilaa vaikuttaa negatiivisesti ihmisten elämään.
Runomaraton festivaalissa kunniavieraat ja akateemikot mm. albanialainen kirjailija Natasha Lako ja kirjallisuuden professori Arian Leka puhuivat juuri antologiakirjan ‘Olipa kerran Toivo’ merkityksestä, että kyse
ei ole pelkästään runojen estetiikasta vaan laajemmassa kontekstissa ymmärretyistä toisenlaisista kulttuureista sekä niiden vaikutteiden kohdatessa. Vierailijat saapuivat Suomeen 13.6 ja samana päivänä pidettiin kirjanjulkaisujuhlat Tampereen Finlaysonin Art Arealla!
Kirjan tekoprosessi aivan alusta loppuun saakka kesti kolme vuotta. Kirjaa on tukenut Konesäätiö ja apuna toimitustyössä on ollut kirjailija Aleksanteri Kovalainen. Albaniankieltä ja runoutta käsittelevän katsauksen teokseen on laatinut professori Gazmend Krasniqi, joka myös osallistui kokoelmaan omilla runoillaan.
Usko tai älä, runous on ollut minulle tapa kommunikoida suomalaisen yhteiskunnan kanssa. Joku voi kysyä nyt monien vuosien jälkeen olenko löytänyt etsimääni toivoa? Minä vastaan: minä juoksen toivoa etsiessäni. Samalla etsimme uusia polkuja kehittääksemme ympäristöämme paremmaksi, niin halutessamme. Runot ovat minun temppelini, jossa en koskaan koe olevani yksin. Siellä olen keskustellut raskainakin hetkinä. Kun muut eivät kuunnelleet, runo oli lojaali kaveri joka kuunteli aina jokaista huolta ja iloa.
kuvan tekijä: Minna Kusela. Kirja ilmestynyt Aviador kustantamosta 13.6.2019